Camilla Greben Lemmikki valittiin viime vuonna Ruotsin parhaaksi kotimaiseksi dekkariksi – ja syystä

Näin viime yönä unta, että kiersin Camilla Greben seurana (henkilökohtaisena apulaisena, oletan) hänen Helsingin vierailullaan, ja se nyt ainakin on merkki siitä, että Lemmikki teki minuun vaikutuksen ja olisi vihdoin aika blogata siitä!

Pidin kyllä Greben noin vuosi sitten ilmestyneestä Kun jää pettää alta -jännäristä mutta jotain geneeristä ja paikoin ärsyttävääkin siinä oli ja suhtauduinkin Lemmikkiin pienin ennakkoluuloin. Ensimmäisten viidenkymmenen sivun jälkeen olin kuitenkin jo vakuuttunut, että nyt iskee. Ja niin iski.

Tapahtumien paikka on pieni, sisäänpäin kääntynyt Ormbergin kylä, missä nuori teini-tyttö Malin on löytänyt kahdeksan vuotta sitten metsästä pienen lapsen luurangon. Sittemmin poliisiksi kouluttautunut ja Tukholmaan muuttanut Malin päätyy takaisin Ormbergiin osaksi lapsen kuolemaa uudelleen selvittävää murhatutkimusryhmää. Mukana ovat myös pahaenteisesti katoava poliisi Peter Lindgren ja muistisairauttaan epätoivoisesti peittelevä profiloija, Hanne.

Eräänä iltana teini-ikäinen Jake kohtaa sekavana metsässä harhailevan Hannen ja saa käsiinsä tämän päiväkirjan. Jakelta kuitenkin jää metsään jotain aivan pientä ja salaista, mikä päiväkirjan lisäksi yhdistää hänet murhan tutkintaan erottamattomasti.

Malinin ja Jaken minäkerrontalinjoilla Grebe vie eteenpäin taidolla punottua tarinaa ja syventää samalla jokaisen päähenkilönsä persoonaa sisäisine ristiriitoine ja salaisuuksineen. Molemmat kerrontalinjat ovat omaäänisiä ja autenttisia eikä kumpikaan niistä syö tehoa toiselta, mistä nautin Lemmikissä erityisesti.

Myönnän, että yritin etsiä muistisairaan Hannen ja omaa sukupuoli-identiteettiään etsivän Jaken kuvauksista jotain naputettavaa, sillä sitä toisinaan löytyy Lemmikin kaltaisista romaaneista. Mutta ei, molemmat hahmot ovat rouheasti ja suurella sydämellä kirjoitettuja. Vaikka Jaken kuvaukset itsestään luonnonoikkuna särähtivät välillä korvaani, en voi kieltää, etteikö pienessä ja ahdasmielisessä kylässä asuva, omaa itseään etsivä nuori painisi vastaavien ajatusten kanssa.

Hienointa Lemmikissä on sen tapa lähes salakavalasti haastaa ja ravistella lukijansa ajatusmaailmaa. Greben tapa kuvata autioitunutta pientä kylää ja siellä vastaanottokeskuksessa asuvien pakolaisten kohtaamia ennakkoluuloja ja suoranaista vihaa ei alleviivaa eikä osoittele mutta kouraisee silti syvältä. Se on onnistuneen kerronnan merkki. Ja uskaltaisin toivoa, että sillä on myös oikeasti voimaa vaikuttaa lukijoidensa ennakkoluuloihin ja arvoihin.

Lemmikki on niin kiistaton näyttö Greben rautaisesta kirjoitustaidosta, niin hienovireisesti ja samalla tiheästi kudottu, ettei siitä löydy pienintäkään horjahdusta tai onnahdusta. Samalla se on kokonaisuutena hyvin orgaani eikä lainkaan laskelmoitu tai rakennetun oloinen, molemmat piirteitä, jotka joskus paistavat läpi jännäreiden ja dekkareiden sivuilta.

Lemmikin teemat ja elementit tukevat toisiaan ja luovat kokonaisuuden, jonka valintaa Ruotsin parhaaksi kotimaiseksi dekkariksi 2017 ei heppoisin perustein kyseenalaista. Osansa on varmasti romaanin yhteiskunnallisuudellakin mutta Lemmikin kaltaisia sensitiivisesti kantaaottavia valtavirran teoksia lukisin mielelläni enemmänkin.

 

Camilla_Grebe

 
Camilla Grebe
Lemmikki
Husdrujet
kääntänyt Sari Kumpulainen
507 sivua
Gummerus, 2018

Romaani Otavan sivuilla!

 

Camilla Greben kuva: Viktor Fremling

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s