Maija Sirkjärven novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja nyrjäyttää mielikuvituksen sijoiltaan

”Huoneen toiselle seinustalle oli kiinnitetty metallinen, koko seinän levyinen hyllynaulakko, joka oli ripustettu täyteen silmä- ja aurinkolaseja. Lasien sangat ulottuivat klassisista malleista mitä erikoisimpiin, suorastaan fantastisiin kehyksiin, joita koristivat lehtevät köynnökset, linnut ja käärmeet. Silmälasitelineen vieressä nousi kapea hyllykkö, jolle oli pinottuna kenkälaatikoita, joitain viuhkoja ja valokuva-albumeita.
Vilkaisin olkani yli ja tartuin yhteen albumeista.
Lintu siritti voimakkaammin. Valokuvissa levisi aurinkoinen ruohoaukea. Hymyilevä nainen ja kaksi lasta istuivat ruohikolle levitetyllä picnicliinalla. Heidän eteensä oli katettu täytekakku, mehulaseja ja lautasia. Peremmällä kuvassa kohosi kaksi heinäpaalia, joiden keskeltä seipäät pistivät ulos terävinä piikkeinä. Selasin eteenpäin. Kuvat esittivät lapsia syömässä kakkua, nauravaista äitiä, mehulasin reunalle laskeutunutta perhosta.”

Innostuin Maija Sirkjärven Barbara ja muita hurrikaaneja -novellikokoelmasta jo nähdessäni sen Teoksen kevätkuvastossa. Odotin siltä paljon ja se vyöryi odotusteni yli. Ja minä todella nautin siitä.

Barbara ja muita hurrikaaneja ilahduttaa omaäänisellä, rohkealla genrejen ja tyylikeinojen yhdistelyllä ja surrealistisella kuvastolla, joka leikkaa taidokkaasti arkeen ja ihmismielen nyrjähtäneisyyteen. Sirkjärvi kirjoittaa kekseliästä, herkullista ja tarkkaa kieltä, jota lukisi mielellään romaaninkin mitassa.

Novellit kokoavat ympärilleen tiheät, omat maailmansa, joiden lainalaisuuksiin lukija uskaltaa luottaa juuri, kun mattoa jo kiskotaan hänen altaan. Nautin kokoelmassa myös siitä, etten ainakaan itse hahmottanut siinä selkeää, loogista punaista lankaa vaan tarinat ikään kuin kuiskuttelevat keskenään, kutittelevat ja raapivatkin toisiaan. Arkiset teemat kuten avioliiton ongelmat tuovat kerrontaan kosketuspintaa mutta perinteisen realismin tyylikeinot Sirkjärvi kiertää äkkikierteellä ja kaukaa.

”Hailakka aurinko kurkisti pilvien takaa ja lämmitti päälakea. Purppurainen usva pysyi kuitenkin paikallaan kuin maksettuna.
Ansa kuuli askeleet pihahiekalla ja käänsi katseensa kohti talon kulmaa. Sumun keskeltä ilmestyi nainen. Nainen oli pukeutunut hopeisiin saappaisiin ja jonkinlaista punakeltavihreää verkkoa olevaan toppiin ja minihameeseen. Hänellä oli pitkä, vaalea tukka, joka oli nostettu pään päälle ponihännälle kookkaan kartiosoljen avulla. Korvakorut olivat kolmion mutoiset ja jättimäiset. Oikeastaan kaikki Jonnassa oli jättimäistä mukaan lukien reidet, silmät, huulet, rako etuhampaitten välissä ja nännit, jotka kuulsivat tummina mustelmina verkkotopin läpi. Ansa ei tiennyt, tunsiko hän pelkoa vai kiinnostusta.”

Jotain samaa tässä oli kuin Q-Teatterin viimeisimmissä näytelmissä, jotka ovat olleet itselleni poikkeuksellisen kokonaisvaltaisia kokemuksia. Mieleeni tuli etenkin Tavallisuuden aave mutta myös eilen näkemäni Arki ja kauhu kumartaa kerronnassaan, estetiikassaan ja tunnelmassaan samankaltaiselle energialle.

Havahduin usein myös siihen, miten mieleni väritti lukukokemuksen ikään kuin eri taidemuotoja sekoittavaksi, moniaistilliseksi tilaksi, jossa välillä oli vain pysähdyttävä ihmettelemään. Suosittelenkin, ettei kokoelmaa lue liian nopeasti, niin voimakkaita ja hurjiakin sen tarinat yksittäisinä annoksina ovat. Parhaiten ne nousevat oikeuksiinsa ajan kanssa ja mielellään pimeässä koettuina!

”Hän purskahti nauruun. Se oli vapauttavaa naurua. Kuin pukitteleva varsa, joka oli päästetty ensimmäistä kertaa laukkaamaan kesälaitumille. He katselivat tosiiaan, ja hänestä tuntui haikealta. Tunne oli samanlainen kuin jotain todella arvokasta olisi palanut silmien edessä suurilla liekeillä, eikä mitään ollut tehtävissä asioiden pelastamiseksi. Hän tarttui ruokalistaan ja nosti sen eteensä, tunsi kuinka Ella painoi kätensä hänen ranteelleen. Ellan kosketus oli kissanturkkia.”

Ihastuin myös Sirkjärven proosan painajaismaiseen sadunomaisuuteen. itsehän olen groteskeja elementtejä, kauhua ja sadun konventioita toisiinsa liu’uttavien tarinoiden suuri ystävä ja etsin jatkuvasti uusia, mielikuvitustani pyörryttäviä ja härnääviäkin kokemuksia. Tähän valikoimissani sitaateissa nämä kokoelman piirteet eivät niin hyvin näy, sillä tahdoin valita otteita, jotka eivät millään tavoin spoilaa itse novelleja.

Kokoelmassa on hienoa myös se, miten paljon se jättää lukijan varaan, niin tulkinnallisesti kuin mielikuvituksellisestikin. Novellit varmasti vain parantuvat ja syventyvät lukukertojen myötä.

Näin yleensä ottaen arvostan myös siitä, ettei taide pelkää astua alueille, jotka herkästi mielletään ällöttäviksi tai vastenmielisiksi. Jos tämä tehdään vivaihteekkaasti ja pahimpia itsetarkoituksellisuuksia välttäen, lopputulos on parhaimmillaan todella mielenkiintoinen. On minullakin rajani mutta niiden tutkaileminen se vasta kiinnostavaa onkin. Barbara ja muita hurrikaaneja tarjosi tähänkin mainion tilaisuuden.

1642maija

Maija Sirkjärvi
Barbara ja muita hurrikaaneja

240 sivua
Teos, 2018

Kirja kustantamon sivuilla

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s