Marjo Niemen Kaikkien menetysten äiti jättää sanattomaksi

”Nätimmin, nätimmin. Eikö se näe missä mä on, millasta tää on? Kauniisti kaarevat lauseet on ylellisyyttä. Tääl ei oo ylellisyyttä, ei täällä. Täällä ei jumalauta oo sisustusta, huonekaluja, ei ilmastoa, kasveja eikä puita, ainuttakaan eläintä täällä ei oo, peruna täällä kyl oli, mut mä heitin sen saatanan jo pois ku seki oli liikaa, tääl ei oo valoo muuta ku aina se yks ja sama, sama valo ja sen ulkopuolella pimeetä. Tääl ei oo kehityskaaria, ihmiset tulee aavistamattomasti ja häviää yhtä nopeesti. Täällä ei sanojen alla oo ku pimeetä, eikä pimeetä kukaan hallitse. Täällä en osaa laittaa retoriikkaa rusettiin, en osaa laittaa tunteita sanojen alle ja rivien väliin, täällä sana on samaa ainetta, yhtä raakaa ku tunne itse, ja sanat tulee esiin yhtä hallitsemattomasti ku tunne-elämä, kaikki vaan tapahtuu.”

En oikein osaa verrata Marjo NiemenKaikkien menetysten äiti -romaania lukukokemuksena muuhun kuin tilaan äärimmäisen fyysisen rääkin jälkeen, hengenahdistukseen, toisiinsa limittyneiden aistien kirkkauteen ja samanaikaiseen kakofoniaan.

Huikea teos, omaääninen, tinkimätön, koskettava.

Muistan lukeneeni Niemen haastattelun, jossa hän totesi kysyneensä kustannustoimittajaltansa, Jussi Tiihoselta monesti, voiko tällä tavoin oikeasti kirjoittaa. Lukijana kysyisin, miten kukaan kykenee kirjoittamaan näin. Niemen kieltä on vaikea kuvailla adjektiivein, niin kehollinen kokemus se minulle on.

”Eikä. Ei enää. Nyt mun pitää kattoo tää loppuun, niinhän se oli. Koko eikä palasia. Itkettää ku en tiedä onko musta tähän. Ku on jo monta kertaa joutunu myöntämään, ettei musta oo, et lopulta lihamurekoidun jos tarpeeks hakataan. Pitkään murekkeen voi nostaa pystyyn ja silmät verta täynnä rynnätä eteenpäin mut kanveesi kutsuu uudestaan ja uudestaan. Ku jo tiedän, ettei musta oo, en oo pystynyt kokoomaan naista tästä mössöstä ja oon hieman hukassa tässä, että miten tästä selviin, onko musta tähän tällaseen. Oon vajonnut murekkeidan hautaan. Ei mulla oo enää vaihtoehtoo. Tätä ei valita.”

Kaikkien menetysten äiti kertoo Monasta, joka työskentelee elektroniikkakaupan varastossa ja toisinaan mönkii laatikkopinojen taakse lepäilemään. Mona ei voi kovin hyvin, se käy ilmi jo romaanin ensimmäisille sivuilla. Eräänä päivänä hän löytääkin itsensä pimeältä näyttämöltä, seuranaan äitinsä paareilla makaava, lakanalla peitetty ruumis.

Marjo Niemen tyyli kertoa Monan tarinaa haastaa ja härnääkin kertojanäänen konventioita. Se on puhekielistä monologia, joka leikkaa tilasta toiseen, konkretiasta ja arjesta puhujansa mielen sisään ja sieltä lukijan alitajuntaan, sen esikielellisiinkin kerrostumiin ja muistoihin. Jostain syystä kuulin monesti kirjaa lukiessani metallin ja teräksen kalahteluja, kuin valtavan tehdashallin ääniä, joiden läpi saatoin erottaa pienen lapsen itkun.

”Mä en tiedä susta melkeen mitään, mut kaikki on imeytyny muhun. Mitään oleellista sä et itsestäs kertonu, et taustottanu sitä tautia, joka väistämättä muhun siirtyy. Kyl mä soitin sun meteliorkesterissa kovaäänistä soitinta, me oltiin kaikki samaa orkesteria, ei lapset voi valita, mut kukaan ei koskaan todella alkanu soittaa, sen sijaan me paukutettiin maailmaa ympärillä ku mekaaniset nuket, näyteltiin normaalia perhettä, normaaleja lähimmäisiä, mut seinien sisällä ei tapahtunut perhe, yön hiljasuudessakaan me ei oltu lähekkäin, me ei voitu maata sylikkän, ku silloin ois syntyny todellinen perhe ja päivänvalossa sellasessa ei olis kehdannu elää. Ei täs varmaan mitään erikoista ollu, perheet on sellasia vai mitä äiti?”

Lukija ymmärtää monologin edetessä, kuinka vaikeaa Monan äidin on ollut koskettaa tytärtään, osoittaa tälle rakkauttaan ja miten tämä ilmeisen väkivallaton (ja silti henkisesti väkivaltainen) vallankäyttö lastaan kohtaan on Monaa haavoittanut. Hienoa kerronnassa on se, että Monan lisäksi se antaa lukijalle tilaa ymmärtää tämän äitiä, häpeää, joka siirtyy sukupolvelta toiselle.

Myös Monan perhe on hetkittäin läsnä, käsinkosketeltavana ja todellisena. Itse Mona ei ole kiinnittyneenä oikein mihinkään, ei edes omaan mieleensä, jonka rajat venyvät ja repeilevät mielivaltaisesti. Kerronta kieppuu ja kierteilee, hengästyttävänä ja sensuroimattomana samalla kun äidin ruumis vaatii tilaa hiljaisuudellaan.

”Nyt sä oot varmaan onnellinen siinä ku sulta ei voi enää vaatia mitään. Mut mäpä vaadin. Mä äänitän tän. Mä äänitän tän sun kuolemanhiljaisuuden. Mä teen siitä oikeen hitin perkele. Mä kuuntelen sitä ku mä kävelen ja mä kuuntelen sitä bussissa ja soitan sitä lapsilleni, että nyt muistellaan mummoa, ja soitan sitä iltasin ku en saa unta, mä nukahdan äiti tähän sun viimeseen hiljaisuutees. Ja kun mun kuoleman hetki tulee, ni tää on viimenen ääni maailmassa minkä mä kuulen ja johon mä haluan kuolla. Se on paluu alkuun.”

Kaikkien menetysten äiti on niin upea teos, että minun on vaikea kirjoittaa siitä. Eräs tämän kevään hienoimpia kirjallisia hetkiäni olikin nähdä Niemen onnelliset kasvot Runebergin palkinnon jakotilaisuudessa, josta otetut kuvat sattuivat eteeni somessa. Harvoin olen vastaavassa tilanteessa tuulettanut ja vouhkannut, että näin juuri, oikein, JUST NÄIN!

marjoniemi

Marjo Niemi
Kaikkien menetysten äiti
203 sivua
Teos, 2017

Kaikkien menetysten äiti kustantamon sivuilla

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s