Amanda kantaa yötä ja kohtaloaan

Kiinnostuin Katja Kallion Yön kantajasta luettuani toisen Seiliin sijoittuvan romaanin eli Johanna Holmströmin Sielujen saaren. Ilokseni myös eräs Instagram-kavereistani suositteli Yön kantajaa minulle, kiitos siis sinulle Heli! En ole aiemmin lukenut Kalliota ja tämän romaanin myötä kiinnostukseni heräsi hänen muutakin tuotantoaan kohtaan.

Paraisten kuntaan kuuluvalla Seilin saarella on monta surullista ja traagistakin tarinaa sisäänsä sulkenut menneisyys. Vajaan kahden kilometrin saari on vuosisatojen ajan toiminut mm. parantumattomiksi diagnisoitujen mielisairaiden lopullisena sijoituspaikkana ja myös keinona eristää mieleltään sairaat ihmiset lopullisesti yhteiskunnasta erilleen. Seilille joutuakseen ei tarvinnut edes diagnoosia, sillä se tunnettiin yhteiskunnan laitamille syystä tai toisesta ajautuneiden naisten säilytyspaikkana, toisin sanoen tapana päästä heistä eroon.

Eräs tällaisista naisista on Seilille 26-vuotiaana erinäisten värikkäiden vaiheittensa jälkeen tuomittu Amanda Aaltonen (1865-1918). Amandan diagnoosissa luki ”insania epileptica menstrualis” eli eräänlainen naiseudesta johtuva epileptinen kuukautishulluus. Diagnoosi kuvaa hyvin sitä, miten epäoikeudenmukaisesti ja umpimähkäisesti naisia kohdeltiin vielä 1800-luvulla.

Amanda Aaltonen on todellakin oikea historian henkilö, huonomaineisessa Turun Raunistulassa kasvanut köyhä irtolainen, jonka Katja Kallio löysi Jutta Ahlebeck-Rehnin väitöskirjasta. Amanda oli lapsuudestaan asti poikkeuksellisen herkkä ja omaehtoinen oman tiensä kulkija, joka tuomittiin näpistelystä ja prostituutiosta useaan kertaan vankeuteen Hämeenlinnan naisvankilaan. Itse näen Amandan käytöksessä myös piirteitä mielen epävakaudesta ja traumaattisesta lapsuudesta, joiden ymmärrys hänen aikanaan oli varsin kehnoa.

Kallio kuvaa Amandan elämää niin ennen Seiliä kuin sinne joutumisen jälkeen. 1890-luvulla etenkin naisten erilainen ja poikkeava käytös koetaan herkästi uhkaavaksi. Nykylukijalle onkin musertavaa tajuta, että Amandan kuumailmapalloseikkailu Pariisiin mystisen Duplessin kanssa vain edesautti hänen leimaamistaan hulluksi.

”Joka aamu Amanda muisti ensimmäiseksi että Sofia oli sanonut: kukaan ei pääse täältä koskaan pois. Mutta tieto ei mennyt perille asti. Se oli kilpistynyt kovaan kiiltävään kerrokseen, joka suojasi hänen mesiäistään.
Silkkinauhan jälkeen aamut alkoivat taas antaa Amandalle lupauksiaan, kuten ne olivat aina ennenkin tehneet. Mitä lupauksia? Ei hän tiennyt; hän ei ollut koskaan ennenkään kuullut niitä. Pikemminkin kyse oli siitä, että aamut lupasivat luvata jossain vaiheessa jotakin. Niin ohut lupaus, ja sittenkin se riitti. Se oli aina riittänyt.”

Amanda luulee, että hänet on lähetetty kesäksi saarelle toipumaan eikä heti ymmärrä, ettei saarelta ole paluuta. Hän saa kuitenkin saarella vapaakävelijän aseman, toisin sanoen pääsee liikkumaan vapaasti mutta sitoutuu samalla tekemään raskasta, fyysistä työtä. Amanda lähentyy Seilin muiden asukkaiden kanssa ja näitä hetkiä Kallio kuvaakin samalla hienovireisesti ja verevästi. Olot ovat karut ja ruoka huonoa mutta Amanda on sitkeä ja elää päivä kerrallaan.

Itse pidin kirjassa etenkin Seilin ympäristön ja maailman kuvauksesta. Kaikesta huomaa, että Kallio on perehtynyt aiheeseen ja löytämäänsä aineistoon. Silmieni eteen piirtyy syrjäinen saari, aivan omanlaisensa valtakunta, jota hallitsevat taidoiltaan ja tiedoiltaan varsin epätasaiset, kouluttamattomat hoitajat. Lääkäriä eikä lääkkeitä ole.

”On tämä puutarha ja tämä sumu. Miksei hän ymmärrä sitä? On toisenkinlaisia säitä, sellaisia joihin hulluus sopii, jolloin kauhu ja parkuminen ja patjapussin repiminen ja olkien sekaan piiloutuminen ovat ainoa vaihtoehto, jollei olisi jo hullu niin pitäisi tulla sellaiseksi, ihan pelkästään sen vuoksi että taivas on kuin hakattu, kaikki ruhjeet esillä, törkeän tuoreista verenpunaisista eilisen kipeisiin tummansinisiin aina viimeviikkoisin kellertäviin saakka. Mutta sitten on näitä kirkkaita sumuja. Amanda tuntee vanhastaan tällaiset upeat hetket, nämä perusteettoman helpotuksen välähdykset. Hän muistaa nousseensa joskus kauan sitten sängystä – mistä sängystä? Missä huoneessa? Sitä hän ei muista; mutta hän muistaa laskeneensa jalkansa lattialle, ja katselleensa varpaitaan jotka olivat nuoret ja sievät ja juuri sellaiset kuin pitikin, ja ajatelleensa hetken ajan että oli naurettavaa kuvitellakaan että hän olisi hullu tai edes onneton, kun hänellä kerran oli tässä tällaiset loistovarpaat.”

Kallion kieli on kuulaan aistivoimaista ja vangitsee niin Amandan sisäisen elämän ja sen yksityisimmät liikahdukset kuin häntä ympäröivät tapahtumatkin. Lauseet ovat välillä polveilevia ja sekavia, hetkittäin taasen koristeellisen herkkiä. Kallio näyttää ja kuvaa Amandan elämää sen erityislaatuisuutta kunnioittaen.

Yön kantaja on tarinana sopivan aukkoinen jättäen tilaa lukijan tulkinnalle ja ajatuksille. Kerronnallisena ratkaisuna kaikkitietävä kertojanääni toimii, sillä se mahdollistaa monenlaiset etäisyydet ja heijastumat romaanin henkilöihin ja heidän arkeensa. Välillä minua tosin alkoi kutkuttaa mahdollisuus päästä aivan Amandan mielen sisään minäkertojan kautta.

Romaania lukiessa mietin nykyajallekin tyypillisiä mielenterveyteen, sen puutteeseen ja muunkinlaiseen ”erilaisuuteen” liittyviä pelkoja ja ennakkoluuloja, jotka väistämättä ovat meitä ympäröivään kulttuuriin ja yhteiskuntaan sidonneisia. Paljon on tehtävissä ja pitäisi tehdä sen eteen, että hoitoon pääsy ja kohdatuksi tuleminen yksilönä olisi nykyistä helpompaa, jokaiselle sitä kaipaavalle ja tarvitsevalle mahdollista.

Yön kantaja on voimakas ja mieleen kaikumaan jäävä romaani.  Itseäni kosketti etenkin Amandan suhde kirjoihin ja niihin kätkeytyviin maailmoihin.

 ”Amandalle tärkeintä oli, että löytyi jokin keino jolla hän pääsi itsestään ja elämästään eroon. Kaikesta siitä epäonnistumisesta mitä hänen nimensä oli asettunut tarkoittamaan.
Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta. Se ei ollut menossa mihinkään, eikä sen alta päässyt pakoon. Hän makasi sen alla kykenemättä liikkumaan, puoliksi tukehtuneena. Ei mahtunut edes itkemään. Ainoa konsti oli kuvitella liikkuvansa jossain muualla, toisessa paikassa, toisten ihmisten parissa. Ajatella niiden ajatuksia. Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan.”

 

Kallio_3_preview
Kuvaaja: Dorit Salutskij / Otava

Katja Kallio
Yön kantaja
383 sivua
Otava, 2017

Yön kantaja Otavan nettisivuilla!

Löysin myös Katja Kallion mielenkiintoisen haastattelun, jota suosittelen lämpimästi romaanista ja Seilistä kiinnostuneille.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s