Laura Gustafssonin Pohja on kuvaus hetkistä jolloin suru alkaa

Laura Gustafssonin voimakkaasti autofiktiivinen Pohja ilmestyi äskettäin, syyskuun lopulla. Hänen puheenvuoronsa Pohjasta Into Kustannuksen syksyn pressitilaisuudessa vakuutti minut ja päätin kirjoittaa kirjasta. En ole lukenut Huorasatua tai muita Gustafssonin proosateoksia mutta aion tutustua niihinkin lähitulevaisuudessa.

Pohjan alku toimii pysäyttävänä vertauskuvana sille tilanteelle, missä kertoja on. Kuten takakansiteksti tiivistää: ”Tarina vie kirjailijaa kohti  hetkeä, jossa suru alkaa.” Keskitytään kaaokseen ja sitä kautta myös hiljaisuuteen, joka vaatii itselleen tilaa täyttyä hälyllä, muistoilla, paluulla pyrkimykseen hahmottaa menneisyyttä ja nykyhetkeä.

Henkilökohtaisuudessaan ja häpeämättömyydessään Pohja kyseenalaistaa ja liudentaa rajoja yksilön ja yhteisen välillä. Kuten Gustafsson kansilehdessä sanookin: ”Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa. Ihmiset kuitenkin ovat aika samanlaisia.”

Pohja on toteutukseltaan fragmentaarinen, hetkittäin välähdyksenomainen. Pidän etenkin kohdista, joissa Gustafsson valottaa kokemaansa niin, että vain osa siitä heijastuu lukijalle. Myös päiväkirjanomaisuus viehättää. Tuntuu, että olen lukijana kertojan rinnalla, lähellä.

”Tylsistyneet hevoset, alistettu tiikeri. Norsu, joka kerää raivoa ihmisiä kohtaan, kunnes eräänä päivänä se runnoo puoletyleisöstä, juokee kadulle kylvämään hävitystä ja tulee ammutuksi. Hylkeet, koirat ja mitä vielä. Nauretaan toisten kärsimykselle, se on inhimillistä.

En halua puhua. Haluaisin huutaa. Joku verhon takana on mykistänyt minut. Entä jos valoni sammuu sirkuksen portilla ja peilit vääristävät aina kuvajaisen katoamiseen saakka. Tuijotan pimeydestä, kukaan ei näe, kukaan ei kuule. Olisipa edes vähän vihaa jäljellä, mutta on vain surua. Osaan tehdä juuri niin kuin halutaan, koska olen siinä iässä, jossa omia rajoja ei vielä ole.”

Gustafsson kirjoittaa omalla äänellään ja sen seuraksena kerronta tuleekin todella iholle. Proosa on kirkasta ja tarkkaa. Siihen tahtoo keskittyä, sitä on nautinto lukea.

Gustafsson käsittelee mm. seksuaalisuuttaan, mielenterveyttään ja masennustaan, äitiyttään, pettymyksiään ja toiveitaan tarkkaan ja paljaasti. Lyyrinen etäännyttäminen ja arkinen kerronta vuorotteleva.  Katse suuntautuu peilin kaltaisena lukijaan vaikka tämä hetkittäin uskookin tarkkailevansa kertojaa kuin suurennuslasi kädessään.

”Erojen syitä voi vain spekuloida, kunnes etäisyys paljastaa todelliset vaikuttimet. Leikkaan itseni irti, kun tarvitsen toista eniten. Putoan ja kuvittelen toisen painolastiksi, joka vetää minua syvemmälle. Muut perustelut ovat valheellisia, jälkeenpäin sepitettyjä, tekosyitä. Minun on pakko saada sairastaa katseilta piilossa.

Ehkä en olisi voinut kasvaa muotooni siinä suhteessa. Olin kiltti ja epäitsenäinen. Olisi pitänyt vaatia ja riidellä, ottaa vastuuta ja kohdata.”

Jokin Pohjan kirjoitustyylissä luo sen etäisyyden, jonka kautta tiedostaa pyrkivänsä arvottamaan, analysoimaan, ymmärtämään  Päädyn kuuntelemaan, antamaan heränneille vaikutelmille, ajatuksille ja tunteille tilaa. Kiitän siitä. Tällaisia kirjoja lukisin mielelläni useamminkin.

”Vapaus pukee halvan takin ja kalliit aurinkolasit, se on lähdössä. En voi tehdä mitään, mikä pakottaisi sen sittenkin muistamaan minut hurjana ja kauniina naisena, jonka hiukset jatkuvat liekkeinä ja joka on polttanut raudalla sydämensä suonet.”

 

LauraGustafsson

Laura Gustaffson
Pohja
Into Kustannus
2017

Laura Gustaffson Into Kustannuksen sivuilla

Kuva: Nauska

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s