Hanna Brotheruksen Himo hälventää addiktioihin liittyvää häpeää ja erillisyyttä liikkeen ja fyysisyyden kautta

Olen odottanut sitä, että minulla on sopiva hetki kirjoittaa tästä esityksestä. Vaikka ajattelin kirjoittavani itse teoksesta, päädyinkin kirjoittamaan lähinnä sen jälkeisen tekijähaastattelun herättämistä ajatuksista, joiden koen olevan merkityksellisiä itse teostakin ajatellen.

Olen ollut jo kauan kiinnostunut erilaisista addiktioista. Olen lukenut foorumeita (tällä tarkoitan esim. Päihdelinkin keskustelualuetta), syventynyt aihetta käsittelevään kirjallisuuteen ja fiktioon, katsonut dokumentteja ja haastatteluja niin entisistä kuin nykyisistäkin addikteista. Olen nähnyt sen, miten addiktiot vaikuttavat elämään ja arkeen niin läheltä kuin vähän kauempaakin. Olen toivonut tiedon lisäävän ymmärrystä ja hälventävän myös omia ennakkokäsityksiäni ja -luulojani, sillä aihe on niin latautunut, että uskon niitä meistä jokaisella olevan.

Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä esitettävä Hanna Brotheruksen ohjaama ja koreografioima Himo toi minulle kuitenkin paljon uutta ajateltavaa. Se lähestyy addiktioista toipuvassa ihmisessä niitä alueita, joita verbaalisesti ilmaistessa jotain olennaista ja merkityksellistä herkästi katoaa.

Teoksen jälkeisessä tekijähaastattelussa Brotherus kuvaileekin sitä, miten addiktioita ja nykyaikaakin käsitellessä keskitytään herkästi vain psyykkeen ja mielen ymmärtämiseen addiktioiden hallitessa usein kokonaisvaltaisesti myös ihmisen kehoa ja fyysisyyttä.

Himo onkin teoksena todella fyysinen, katsojallekin vavahduttava ja pysäyttävä kokemus. Toivottavasti teoksesta tulee lisää esityksiä ja ennen kaikkea, toivottavasti se kiertää jossain vaiheessa muuallakin Suomessa. Tuntuu, että nämä Kansallisteatterin kolme esitystä olivat aivan liian vähän.

36562577412_9b6132c548_k

Kaikki Himon valaistuksesta lavastukseen tukee teoksen liikekieltä ja intiimiä tunnelma. Kokonaisuus säilyy koko tunnin keston ajan dynaamisena ja magneettisena. Lavalla liikkuvat niin tanssinopiskelijat, näyttelijäopiskelijat, ammattinäyttelijät kuin työryhmässä mukana olleet toipuvat addiktitkin. Toipuvien addiktien kertomukset kulkevat taustalla ääninauhoina mutta lavalla olevat ihmiset eivät puhu. Toteutus on tehokas ja arvostan sitä, että näin ääni on annettu suoraan toipuville addikteille.

Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden ja ammattilaisten lisäksi Himoa on ollut mukana tekemässä viisi addiktiosta toipuvaa ihmistä. Tällaista kokemusperäistä ja osallistavaa otetta toivoisin kulttuuriin ja taiteeseen enemmänkin, sillä se on hienoimmillaan avartava ja esityksen jälkeen haastateltavaa toipuvaa addiktia Samuli Rasinpuroa lainaten ”todella terapeuttinen” kokemus.

Opiskelen itse kirjoittamista ja muistan, kuinka joskus koulussa keskustelimme siitä miten nihkeästi kirjoittamisen opettajien taholta toisinaan suhtaudutaan ns. terapiakirjoittamiseen ja siihen, että tekstillä itsessään olisi terapeuttinen merkitys tekijälleen. Olen itsekin kuullut, että omista vaikeista kokemuksistaan kirjoittaessa teemoja ja tapahtumia tulisi etäännyttää niin paljon, ettei terapeuttisen kirjoittamisen kokemus nyt ainakaan enää lopputuloksesta välittyisi.

Itsessäni (ja onneksi muissakin) tämä herätti närkästystä vaikka jotkin kuulemani näkökannat viisaita olivatkin. Niihin sen enempää kuitenkaan perehtymättä totean, että on hienoa Himon kohdalla kuulla sen terapeuttisesta merkityksestä niin toipuville addikteille kuin työryhmän muillekin jäsenille. Avoimessaan ja rehellisyydessään Himo on katsojallekin voimauttava ja kirkastava kokemus.

33530950286_06f924ef49_z

Brotherus kertookin siitä, kuinka työryhmä aloitti työskentelynsä jokainen aamu viettämällä aikaa yhdessä niin, että jokainen halukas saattoi kertoa muille mielessään juuri sillä hetkellä olevista epävarmuuksistaan ja peloistaan. Työryhmän jäsenet kokivat tämän vapauttavana ja energisoivana, enkä sitä yhtään ihmettele sillä olen itsekin pyrkinyt käyttämään menetelmää elämässäni ja arjessani.

Huomaan hätkähtäväni ja liikuttuvani kun eräs työryhmässä mukana oleva ammattinäyttelijä kertoo sairastamastaan syömishäiriöstä, kuuluuhan hänen äänensä myös itse teoksessa. Havahdun siihen, kuinka hänen sanansa nostavat mieleeni kaikkea sitä elämäni vaikeisiin ja haastaviin kokemuksiin (joita meillä jokaisella kuitenkin on) liittyvää häpeää, josta olen itsekin nuorempana lähinnä yhteiskunnan paineesta ja asenteista johtuen ehdollistunut vaikenemaan. Avoimuuteen ja puhumaan oppiminen on vaatinut paljon psyykkistä työtä ja ennen kaikkea rohkeutta haavoittuvaisuuteen.

Kulttuurilla on arvokas tehtävä erilaisista lähtökohdista ja taustoista tulevien ihmisten yhdistäjänä ja myös häpeän hälventäjänä. Häpeän, joka helposti vain eristää, etäännyttää ja ruokkii itseään.

Kuten Samulikin Ylen haastattelussa toteaa:

”On tultava pois omasta umpiosta, vaikka pelottaa. Kun matkalle sitten ryhtyy, niin tie löytyy ihan jokaiselle, olipa se oma juttu mikä tahansa.”

Lisää tietoa Himosta Kansallisteatterin sivuilla
Himon tekijöiden haastattelu Ylen sivuilla, johon viittasin

Kuvat: Nico Backström

ESIINTYJÄT Saara Kotkaniemi, Joonas Saartamo, Samuli Rasinpuro, Mikko Itäsalo, Miko Kallio, Sofia Kotoulias, Jani Liskola, Nooa Kekoni, Jutta Järvinen, Veera Snellman, Janna Loukas, Oksana Lommi, Nenna Tyni, Sara Paasikoski, Elviira Kujala ja Asta Sveholm
KOREOGRAFIA JA OHJAUS Hanna Brotherus
MUSIIKKI Johannes Brotherus
DRAMATURGIA Marie Kajava
VALOSUUNNITTELU Ari Virem
PUKUSUUNNITTELU Lotta Karhuvaara
TUOTTAJAT Eeva Bergroth ja Nina Numminen
TUOTANTO Hanna Brotherus Company ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu yhteistyössä Suomen Kansallisteatterin kanssa
Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Hanna Brotheruksen Himo hälventää addiktioihin liittyvää häpeää ja erillisyyttä liikkeen ja fyysisyyden kautta

  1. Mielenkiintoisen ja tärkeän oloinen esitys! Minusta on hyvä, että teatterissa annetaan ääni myös kokemusasiantuntijoille. Himossahan addiktien kokemukset on tuotu lavalle työryhmän kautta, mikä auttaa varmaan välttämään tuon terapiakirjoittamisen sudenkuopan.

    Esityksen aihepiiri on Suomessa monille surullisen tuttu, sillä riippuvaisia on paljon ja heidän läheisiään vielä enemmän. Kansallisteatterissahan on nähty muitakin tärkeitä aiheita suoraan ja koskettavasti käsitteleviä näytelmiä: Viime vuonna siellä esitettiin vanhempien alkoholismista kertovaa näytelmää Fragile – Särkyvää, jota en käynyt katsomassa. Lapsen näkökulman esiin tuova esitys sai paljon mediahuomiota ja kiittäviä arvioita. Varmaan sinullekin tuttu näytelmä?

    Alkoholismi perheessä on minusta yhä osin tabu, ja monet jäävät rankkojen kokemustensa kanssa yksin. Hyvä blogi aiheesta on Kokovartalofiilis, https://kokovartalofiilis.com. Blogin kirjoittajalta ilmestyi juuri kirja eri ihmisten kokemuksista siitä, millaista on kasvaa alkoholismin varjossa.

    Nelisen vuotta sitten puolestaan kävin katsomassa Kansiksessa mielenterveyden järkkymisestä kertovaa näytelmää Pysy hengissä vielä tämä päivä, joka aiheutti aikamoisen tunnemyrskyn. Siitä kirjoitus omassa blogissani: https://kulttuurikuuri.fi/2013/10/09/hulluutta-lavalla-ja-nayttelyssa/.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s