Haikara ilman pientä nyyttiä

Kiinnostuin Tuomas Juntusen (s. 1976) romaanista Tuntematon lapsi luettuani hänestä elokuun alussa julkaistun Helsingin Sanomien haastattelun. Vaikka oman elämäni menetykset ja murheet ovat olleet hyvin erilaisia kuin Juntusen kokemukset, voin samaistua siihen kuinka kirjoittaminen voi auttaa käsittelemään ja hahmottamaan surutyötä. Kirjoittaminen konkretisoi emootioita, tuo niitä lähemmäs, tarvittaessa etäännyttää. Sanoilla on voimaa työstää tunteiden ja muistojen usein kaoottista, raskasta massaa.

”Kun joutuu kokemaan jotain todella tuskallista, siihen saa etäisyyttä, kun miettii, miten asian myöhemmin tulee muotoilemaan hallituiksi lauseiksi.”Juntunen toteaakin kyseisessä haastattelussa. ”Välillä on tuntunut, että teksti on kaikki, mitä elämästä on jäljellä.”

Tuntematon Lapsi on omakohtaisuudessaan paljas ja raadollinen teos. Se on kertomus siitä, miltä tuntuu menettää lapsensa, jonka kanssa voinut jakaa yhteistä elämää vain hetken verran.

Juntusen ja hänen vaimonsa Annan lapsi, Martta menehtyy pian syntymänsä jälkeen harvinaisen geneettisen virheen vuoksi. Pieni toivo lapsen selviytymisestä kipinöi ja pari viettääkin pitkiä tunteja epätietoisuudessa lapsensa tulevaisuudesta. Jo tuolloin Juntunen löytää valoa kirjoittamisesta.

Ajatus iski huoneen pimeydestä ja sai minut ponnahtamaan istualleni: Kävi miten kävi, alkaisin kirjoittaa. Pelastuisin kaivostani, kirjoittaisin sen täyteen merkityksen kirkasta vettä ja kohoaisin kirjoitukseni mukanani vapaan taivaan alle. Noustessani kannattelisin mukana Annaa ja lastamme.

Pian lääkärit kuitenkin kertovat, ettei lapsella ole tulevaisuutta. Juntunen ja hänen vaimonsa putoavat, kannattelevat itseään ja toisiaan, läpi sumuisten ja samalla vihlovan todellisten hetkien. Martan happiletku irrotetaan, hautajaiset järjestetään, läheiset kohdataan, keskustellaan, välillä sulkeudutaan ja surraan yksin. Juntunen tarkastelee niin tapahtunutta kuin oman sisäisen maailmansa liikehdintääkin hyvin henkilökohtaisella, koskettavalla tavalla.

Kerroin kadottaneeni luottamuksen elämään, joka minua tähän saakka oli kantanut. Kerroin voimattomuudestani ja keskittymiskyvyttömyydestäni, siitä miten lattialle roiskahtanut tiskivesi oli saanut minut iskemään veitsellä kolon keittiön työtasoon ja huutamaan suureen ääneen, ja oikeaan järjestykseen aseteltujen sanojen ja sävelten tuomasta itkusta ja helpotuksesta.

Syntymää edeltyneestä raskaudesta ja odotuksesta Juntunen kertoo herkästi ja tunnelmallisesti, pieniä yksityiskohtia ja hetkiä kunnioittaen.

Ensimmäisen sekunnin ajan minun oli vaikea ymmärtää mitä näin. Sitten tajusin, miten näytöllä liikkuvaa kuvaa piti katsoa. Mustaa taustaa vasten vääntelehti pieni valkoinen haamu, melkein pelkkä luuranko. Se sätki jalkojaan ja liikutteli käsiään ja punoi koko ruumistaan kuin olisi heittelehtinyt unettomana hikisellä vuoteella. Olin yllättynyt siitä, että sikiö oli jo aivan ihmisen näköinen ja täynnä elämää. En ollut tarkalleen tiennyt, mitä odottaa, mutta mielikuvissani olin nähnyt jotain liikkumatonta ja vähemmän ihmisen muotoista, merihevosmaista.

Olen joskus pohtinut sitä, miltä tuntuu kantaa lasta, odottaa jotain mikä on samalla niin lähellä ja niin vieras, lähes tuntematon. Koska omakohtaista kokemusta minulla ei siitä ole, vasta aihetta sivuavien ja käsittelevien keskustelujen kautta olen oppinut ymmärtämään raskauteen (ja myös adoptioon) liittyvien emootioiden syvyyden ja värikylläisyyden. Pieneen ihmiseen kietoutuu niin paljon toiveita, rakkautta, hellyyttä ja samalla myös pelkoa ja huolta. Aina asiat eivät kulje odotetusti ja etenkin keskenmeno ja jo syntyneen lapsen menettäminen ovat todella kivuliaita ja käsittämättömiäkin asioita. Aihe on yleisinhimillinen ja tiedän sen läpikäyneitä mutta kovin montaa ainakaan vastasyntyneen lapsen menettämistä käsittelevää teosta en ole kohdannut.

Meille oli tapahtunut pahin mitä ihmiselle voi tapahtua. Sitä ei tarvinnut yrittää hyväksyä, koska se oli täydellisen epäoikeudenmukaista ja sietämätöntä. Meidän ei tarvitsisi olla vahvoja. Tässä tilanteessa kaikenlaiset tunteet ja reaktiot olivat hyväksyttäviä. Se oli parasta mitä surevalle saattoi sanoa. Kun ihminen sai luvan olla heikko, hän ammensi luvasta rohkeutta ja voimaa.

Juntunen on kirjoittanut myös kaunokirjallisena teoksena koskettavan, elävän ja voimakkaan romaanin. Hänen ilmaisunsa on samanaikaisesti lyyristä ja herkkää, arkista ja karheaa. Hänelle on ominaista kuvata tuntemuksiaan ja ajatuksiaan viiltävän autenttisesti ja sensuroimatta. Kokonaisuus on tarkkanäköinen, rehellinen ja pohdiskeleva. Se luo myös katseen tulevaan kuvaamalla Juntusen ja hänen vaimonsa yllättävän mutkikasta ja haastavaa matkaa kohti uutta raskautta.

Eräs kirjallisuuden ja etenkin Tuntemattoman lapsen kaltaisten teosten lahjoista on se, että ne voivat viedä meidät toisen ihmisen kokemusmaailmaan, ihon alle ja tämän myötä syventää ja kirkastaa ymmärrystämme hyvin erilaisissa elämäntilanteissa eläviä lähimmäisiämme kohtaan. Painettu sana välittää kokemuksen, luo kosketuspintaa, tuo lohtua. Tästä kaikesta kiitän Juntusta ja Tuntematonta lasta.

Kun tuona kesäaamuna näin haikaran, se tuntui minusta äärimmäisen hyvältä ja tilanteeseen sopivalta enteeltä. Nyt näen vain, että haikaran nokassa ei ollut pientä nyyttiä.

 

Tuomas Juntunen
Tuomas Juntunen. Kuvaaja Veikko Somerpuro/WSOY.

 

 

 ”Olen nykyään tällainen hautausmaaisä” Tuomas Juntunen Helsingin Sanomissa

 

Tuomas Juntunen
Tuntematon lapsi
Wsoy 2016
romaani
303 sivua

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s