Tule takaisin, sisareni

S.K. Tremaynen Jääkaksoset kertoo keskiluokkaisesta perheestä, jonka identtisistä kaksostytöistä toinen, Lydia on menehtynyt äkillisesti traagisessa onnettomuudessa. Perheen äiti Sarah ja isä Angus sekä heidän eloonjäänyt tyttärensä Kirstie muuttavat ja pakenevat suruaan Lontoosta syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin. Tragedia on entisestään syventänyt erinäisten menneisyyden tapahtumien synnyttämää hiljaisuutta ja etäisyyttä Sarahin ja Angusin välillä. Jokainen jäljelle jääneestä perheestä reagoi menetykseen omalla tavallaan tosin lukijan näkökulmaan vaikuttaa varsin paljon se, että juonta kuljetetaan eteenpäin Sarahin näkökulmasta.

Tuska kumpuaa sisimmästäni, ja minun on nostettava nyrkki suun eteen, jotten ala vapista. Milloin se menee pois? Ei ehkä ikinä? Se on kuin taisteluhaava, kuin lihaan uponnut kranaatinsirpale, joka liikkuu vuosien saatossa hiljalleen kohti ihoa.

Hiljalleen toisiaan kuin varkain seuraavien tapahtumien ja hetkien myötä Sarah alkaa kuitenkin epäilemään, onko Lydia sittenkään kuollut vai onko menehtynyt tytär oikeasti Kirstie. Kaksoset ovat olleet niin identtiset, ettei heitä ole ollut mahdollista erottaa toisistaan ilman toisinaan käytettyjä selkeitä merkkejä kuten erivärisiä varpaankynsiä. Siskokset ovat itse myös leikitelleet ja jekkuilleet paljon yhteneväisyydellään.

Tajuntaani jysähtää jälleen moukarin lailla se, kuinka nuo sanat tosiasiassa ovat ainoa syy uskoa, että menetimme Lydian, emme Kirstietä. Mutta miksi minä uskoin häntä?

Koska hänellä ei minun nähdäkseni ollut mitään syytä valehdella. Kaikista maailman hetkistä juuri sillä hetkellä. Mutta ehkä hän hämääntyi jollain eriskummallisella tavalla. Ja ymmärrän kyllä, että hän saattoi hämääntyä, ottaen huomioon, että kaksoset vaihtoivat jatkuvasti nimiä keskenään, vaihtelivat koko identiteettiään, sinä kohtalokkaana kesänä.

Tytöt ovat jo eläessään olleet kuin toismaailmallisia olentoja lumivalkeine hiuksineen ja jäänsinisine silmineen. Heidän yhteistä elämäänsä kuvataan kauniisti ja tunnelmallisesti takautumien kautta. Tuntuukin kuin tragedia olisi repäissyt pois puolet yhdestä persoonasta, yhtenäisestä hengestä. Elämään jäänyt sisar on musertavan yksin ja erillään. Samalla hän puhuu yhä meistä ja kutsuu äitiään ”meidän luoksemme, meidän väliimme”.

Identtisiin kaksosiin liittyvät erityispiirteet ja psykologia ovat aina kiehtoneet minua paljon ja vaikuttaakin siltä, että Tremayne on perehtynyt aiheeseensa. Olen katsonut aiheesta monia dokumentteja ja uskon eräänlaiseen maagiseen yhteyteen, telepatiaankin identtisten kaksosten välillä. Identtisten geenien ihmeeseen. Tämänkaltaisten kaksosten välinen yhteys on usein poikkeuksellisen vahva ja erityislaatuinen.

En tahdo paljastaa romaanin maailmasta liikaa, mutta kiehtovan lähtöasetelman tarinalle luo Treymaynen oivallisesti käsittelemä ajatus siitä, että usein sisaruksensa menettänyt identtinen kaksonen alkaa peilaamaan menetettyä sisarustaan, niitä mahdollisia pieniäkin käytöksen ja persoonan eroja, joita heidän välillään on aiemmin ollut. Toisinaan identtinen kaksonen saattaa jopa uskoa olevansa menetettyä sisaruksensa, sulautuneensa häneen osana surutyötään.

Taiten, tarkkanäköisyydellä ja sydämellä kirjoitetut lapsihahmot kiehtovat minua fiktiossa, sillä lapsissa on usein jotain mikä jää aikuisen todellisuudentajun ja maailmankatsomuksen rajoille häilymään, intuitiivinen tapa kokea, lähestyä ja syleillä maailmaa. Herkistyneet aistit ja herkkyys mielikuvitukselle, rikas sisäinen, sisäänpäinkääntynytkin maailma. Koenkin lapsihahmojen olevan kiehtova tapa tuoda fiktioon se sanaton, arvoituksellinen ja jollain tavoin selittämätönkin taso, jota etenkin Jääkaksosten tapainen psykologinen trilleri voi taitavasti hyödyntää.

Sydämessäni on erityinen paikka suljettuihin ympäristöihin ja yhteisöihin (saaret, sisäoppilaitokset, vankilat…) sijoittuville tarinoille ja Jääkaksosten kuvaama miljöö jäikin voimakkaasti mieleeni. Eristyksissä oleva majakkasaari ja ränsistynyt, perustuksistaan natiseva talo, jonka Agnus on isoäidiltään perinyt. Kesyttämätön, auringon ja veden voimien lumoama luonto, kaiken yllä lepäävä uhan ja selittämättömyyden tunne. Harvoin ajattelen näin romaania lukiessani mutta tämän tarinan näkisin sen visuaalisuuden ja taianomaisuuden vuoksi mielelläni myös elokuvana.

Maisema on koruton mutta kaunis. Vasemmalla puolellani saaret ja vuoret heijastuvat syvänsiniseen veteen. Nummet kumpuilevat niitä toistavan rantaviivan yllä. Selällä ajelehtii yksinäinen vene. Kuusimetsän halkaisee tie, joka ei näytä johtavan minnekään – se katoaa synkkiin, tummiin sopukoihin ja sitten täydelliseen pimeyteen.

Näkymä on karu ja pelottava – ja äärimmäisen lumova. Myöhäissyksyn auringon kirkkaat vinoneliöt hohkaavat kaukaisimmilla kukkuloilla kuin symmetriset tulet, jotka liikkuvat ääneti ja hyvin nopeasti. Ja kun hidastamme vauhtia karjaritilän yli kolistellessamme, näen kaiken vielä tarkemmin: sen miten aurinko kimaltelee ruohon kastepisaroissa ja saa ne näyttämään pikkuruisilta, väriseviltä jalokiviltä.

Itseäni hieman huvittivat kirjan kannen katkeamaton yhteys ja kammottava totuus  lausahdukset sillä näin hieno romaani ei kaipaa tehokeinokseen moisia genrensä jo puhkikuluttamia mainoslauseita. Kliseitä Jääkaksosten maailmassa ja kerronnassa tosin jonkin verran on ja tuntuukin kuin Treymayne olisi tuntenut ja tiedostanut kaikki  tehokeinot ja vivahteet, joilla luoda mahdollisimman uhkaavat ja tummasävyiset puitteet tarinalleen. En tarkoita tätä kuitenkaan suoranaisena moitteena eikä romaani ole mielestäni myöskään liian laskelmoitu, siitä vain heijastuvat kirjoittajansa taidot ja kokemus trillereiden kirjoittamisesta.

Treymayne todella taitaa tunnelman luomisen ja syventämisen säilyttäen romaanin jännitteen läpi tarinan. Jääkaksoset on myös paikoin yllättävänkin pelottava ja hyytävä, yhdistellen taitavasti vaikutelmia niin maagisesta realismista kuin kauhukirjallisuudesta.

Myönnän olevani joskus hieman ennakkoluuloinen bestsellereitä kohtaan, jollainen tämäkin romaani on. Jääkaksoset luettuani en kuitenkaan ihmettele sen suosiota, sillä kokonaisuutena se on todella intensiivinen, hallittu ja taiten kirjoitettu. Jäänkin odottamaan Tremaynen Jääkaksosia seuranneen romaanin The Fire Child:in käännöstä, ellen jo aikaisemmin innostu uppoutumaan siihen englanniksi.

S.K. Treymayne
Jääkaksoset
The ice twins
Suomentanut Oona Nyström
Otava 2016
romaani
350 sivua

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s